Hevosta, vuohta ja koiraa

Eka kerta heppatallillakin on koettu.  Pakkasta oli 15 astetta ja käveltiin peltotietä, jonka molemmin puolin on laitumet ja niissä kopukoita. Koira kulki aika mukavasti ja välillä istui miettimään ja tarkkailemaan hevoskansaa. Sitten kun tytär (numero kolme) haki ratsun, otin pennun takin alle lämmittelemään ja katselemaan tapahtumia korkeammalta ja turvallisen välimatkan päästä.

Tallissa sitten Retrolla oli mukavaa, kun siellä oli hauskat hajut. Pentu haisikin hevosenkakalta pari päivää.

Evääksi sieltä otimme kakkaroita, kun ne olivat niin maistuvaisia.

Tahvo on tyttären (numero kaks) heppa.

Pieni aasi sopis varmaan mullekki.

Vuohelassa on käyty hoitamassa kilipukit ja monen talon ladoissa oleiltu.

Kun olin tytär numero ykkösen luona puusoussa (ei näyttely, vaan latoon kuskaaminen), pentu sai kulkea edestakaisin toisen ja toisen jaloissa parisen tuntia.

Talossa sitten kohdattiin kaksi suurta koiraa koiraportin takana. Nämä päästivät aika rähäkän kun heidän tupaansa tuodaan koira. Villainen koira olisi oitis halunnut leikkiä, vartiokoira halusi vartioida, murisi niin että talo tärisi.

Retro tahtoi tutustua näihin jättiläisiin, joten laitettiin sille eteen pahvilaatikoita, ettei se työnnä nenäänsä toisten asioihin. Pian voisi olla kuonoa lyhyempi.

Kuvassa se vartiokoira kesällä sille tyypillinen ilme päällään, kun ympäristössä on vaaroja.

Eka vieras koira koettiin meidän pihassa. Jos vieraiksi koiriksi ei lueta Paavoa ja Suloa. Iso Ruusu oli alkutapaamisessa pelättävä otus. Sisällä oleilun jälkeen yhteispihailu alkoi sujua jo paremmin.

 

Pikku harkkoja

Varoitus. Tässä postauksessa ei ole yhtäkään Retron kuvaa, vaikka juuri sen harkoista puhutaan. Harvoinpa sitä kellään on ketään harjoituksia kuvaamassa.

Luoksetulo on pennulla nyt kunnossa. Siihen ei tarvinnut kuin kahtena päivänä muutama kutsukerta sekä opettelu makupaloihin. Vaikeinta oli saada pentu poistumaan luota kun se haistoi makupalat. Tähän auttoi kissa ja Vikku, jotka kutsuivat sitä tahoilleen. Eli kotipihassa on harkattu. Vikun kanssa samaa harkkasin sen pentuaikana kun se oli terassilla ja minä tuvassa. Kutsuin sitä terassilta, jossa sillä aina oli niin hauskaa tekemistä että.

Kummankaan kanssa siis en ole tehnyt sääntöjen mukaan: kutsu pentua silloin kun sillä ei ole mitään kivaa tekemistä. Silloin kun se muutenkin saattaisi olla lähtemässä luoksesi. Ohitin nämä vaiheet ja hyppäsin oitis raskaisiin häiröihin. Eli kissa kutsumassa luokseen tai pennulla muuta mielenkiintoista menossa. Jos osaat ohittaa alkuvaiheet, tee se. Jos et osaa, siirry häiriöihin vasta kun pentu on hyvä luoksetulija kun sillä ei ole mitään mielenkiintoista näköpiirissä.

Ilman muuta asia testataan/opetetaan vielä kymmenissä tilanteissa ja eri ikäisenä.

Retro on mulla aina kiinni pitkässä taluttimessa tai jäljestysnarussa. Tämä on ensimmäinen pentu, joka ei ole vapaana pitkin pihaa. Syystä että syksyn koiran karkaaminen oli liian kova kauhukokemus.

Alla kuvassa osa koiralaumastani vuonna 1996, jolloin beauceronilla oli pennut. Kaikki koirat oli tuolloin aina irti pitkin pihaa milloin eivät olleet tarhalla tai tuvassa.

 

Silmäkontaktia ollaan harkattu. Monesti Retro menee istumaan ja odottamaan herkkua, joten teen harkkoja myös liikkuessamme. Että pentu ei yhdistä tätä istumiseen, vaan silmiin katsomiseen.

Kun vertaan Retron kontaktinottoa Vikun saman ikäisenä tehtyihin harkkoihin neljä vuotta sitten, ero on kuin yöllä ja päivällä. Vikun kanssa harkkasin tuvassa vaikka kuinka kauan, sitten vasta pihassa paikalla ollessamme ja seuraavaksi pihassa niin että liikuttiin. Vikkua kiinnosti kaiken irti rempiminen: oksien, ruohonkorsien, puunpalikoiden sekä kaivaminen. Sitä kiinnosti myös meille saapuvat autot (ja yhä kiinnostaa), sillä autosta tulee ihania ihmisiä. Herkku ei vetänyt vertaa kaikelle muulle.

Kuvassa alla on Juju 90-luvulla. Se oli samanlainen taistelutahto-hullu kuin Vikku. Isommalla koiralla vaan on isommat lelut.

En tiedä miksi en Vikulla käyttänyt retuutusrättejä palkkana silmiin katsomisesta. Ehkä halusin opettaa makupaloja tai mietinkö että pennun valtava kaiken kiskomistahto menee liiallisuuksiin, stressin puolelle jos sillä vielä palkkaan. Jujulla pakkasi olla näin.

Vikulle kehitin ajan kanssa mahtavan kontaktinpidon makupalojen ja kontaktia seuraavien hauskojen muiden juttujen avulla. Eli siis kontaktin ottamisesta sai makupalan, mutta myös pienen hauskan tehtävän, josta sitten palkittiin leikillä. Kontaktin pitäminen on ykkösasia mitä tarvitaan monissa koulutusjutuissa, koirapaikoissa ja kisoissa. Silloin ei ole mitään muuta kuin me kaksi kun olemme kontaktissa.

Alla olevat koirat, Vikku ja sakemannipentu Ronja eivät harkkaa mitään ihmisen haluamaa juttua, vaan ihan omiaan.

Retro on opetellut myös kosketuskepin idean. Se kapine saa nyt jäädä tauolle.

Istuutuminen operantilla on aluillaan. Eli naks ja nami kun pentu istuu. Vikulle istumisen opetin tietty myös operantilla, mutta ei ollut naks eikä nami, vaan palkaksi oli ulospääsy.

Mentiin eteiseen, Vikku pikkupentu hyppelehti milloin ovi avautuu, mutta se ei avautunut. Pentu istahti miettimään juttua, jolloin käteni meni ovenrivalle. Vikku tietty het ovelle, mutta käsi tuli pois rivalta. Odottelua. Vikku hyppeli, mutta istui jossakin vaiheessa taas miettimään mitä täs nyt oleillaan, jolloin käsi oven rivalle. Ei aivan hullun monta kertaa näin tarvinnut tehdä, kun pentu vahingossa tai ei istui hiukan pidempään, joten ehdin saada käteni ovenkahvaan ennen kuin koira nousi. Nyt sain sanoa: saat tulla ja oitis avata oven ulkoeteiseen. Mahtava palkka pienestä istumisesta, joten koira oppii tämän salamana.

Tuo oli ensimmäinen vaihe paikalla istumisen opettamisessa.

Kuvat on sisareni rottweilerista samassa hommassa.

Pakkaan vain olla laiska kouluttamaan tällä hetkellä. Ehkä se on onnikin, ei tule otettua liikaa, en tiedä. Vaan pentu saa olla oman aktiivisuutensa varassa pitkiä aikoja päivästä. Oppii yksin leikkimistä ja sitä että on tylsää ellei itse keksi itselleen puuhamaata ja pallomerta.

Teen aivan välttämättömimmät eli oppimaan oppimisharkat, leikkimisen opettelua ja ympäristöharkat. Tuosta leikkimisen opettelusta kans laitan joskus juttua. Pakkaanpa olla laiska nyt kirjoittelemaankin. Se on tätä talvea se.

Niitä näitä puuhailuja

Retron elämän eka ja vimppa puettaminen on koettu. Piti sovittaa Nöösän pukua, kun se nyt siinä oli. Karvakoiralle ei mitään toppahaalareita.

 

Joka päivä pentu on pienen tuokion kiinni pihalla, kun haen puut. Odota siinä –merkkiä harkataan.  Joka päivä käydään jo tielläkin kävelyllä. Mustanaamio huomaa koska tullaan uudelle alueell. Se pysähtyy ja katselee ympärilleen. Se saa päättää koska jatketaan matkaa, koska tuntuu siltä että ei tässä vissiin mitenkään käy.

Kettuterrieri Sulon kanssa on kerran ulkoiltu meidän pihassa. Kumpikin taluttimessa, peräkanaa käveltiin.  Paavo ei piittaa leikkiä riiviöpennun kanssa. (kuva alla)

 

Leluja on ilmestynyt aina uusia. Niitä lainaillaan pikku-Väinön lelukopasta. Yksi joululahjakin saatiin.

 

 

 

Tigrun kynsiin on hakeuduttu ja niitä väistelty. Että pentua leikittää kissa ja kissaa kiinnostaa myös. Mutta leikki ei mene aivan Retron haluamalla tavalla.

 

Korvia on tehty painavammiksi, koska ne on kevyeksi huomattu. Selttimäinen ilme on pakko säilyttää. Pienenä on vitsa väännettävä silläkin saralla, muuten peli on menetetty. Liimasin korvankärkikarvoja korvanjuurikarvoihin, mutta eivät pysyneet. Sitten huomasin että korva pysyy siitä huolimatta taittuneena, koska liima on sen verran painavaa.

Kynsiä leikattu, turkkia kammattu ja tassukkoja saksittu pyöreiksi. Hampaihin on tutustuttu. Etupäässä tuntoaistilla, mutta olen minä niitä tarkastellutkin.

Ja ulkoiltu on monet kerrat päivässä pakkasesta huolimatta.

 

Karaisua pienenä

Kuvituskuvina tässä on heelereitä.

Pikkupennun kanssa tarvii tehdä tutkimusretkiä, sillä koira on luonnostaan varovainen ja pelokas. Kaikki sellainen, mihin koira ei ole tottunut silloin kun tottumisen aika on, vaikuttaa useimmista koirista pelottavalta tai jopa uhkaavalta.

Viikkoina 7-12 pentu luo päähänsä käyttöjärjestelmän, joka sopii sellaiseen ympäristöön mihin pentu on tottunut. Omistajan kannattaa miettiä millainen se ympäristö on, koska se vaikuttaa koiran koko eliniän. Mitä tuolloin on tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta, vaikuttaa koiraan koko sen elinajan. Ilman muuta ennen tuota seitsemättä viikkoa pentu oppii elämästä asioita, mutta useimmat pennunhankkijat ei siihen pääse vaikuttamaan.

13-16 elinviikkojen lopussa pentu ei enää leimaudu. Eli pentua ei pystytä enää tottumaan ihmisiin ellei sitä ole tähän mennessä tehty.

Kun rokotukset on saatu neljän kuukauden ikään mennessä, ja kun sen ikäinen koira vastaa joiltakin osin 6-vuotiasta lasta, siitä voi päätellä yhtä ja toista. Jos lapsi ei näe maailmaa ennen kuuden vuoden ikää, ollaan auttamattomasti myöhässä.

Kun saa 7-viikkoisen koiranpennun, se ei ole enää mikään vauva kuten on asian laita kun vauva saadaan. Pentu on kehittynyt jo seitsemän viikkoa. Koira on vuodessa aikuinen, ihminen ei kymmenessäkään.

Tarinaa kukista, mutta ilman mehiläisiä

Jos auringonkukansiemeniä laittaa huhtikuussa ruukkuun ikkunalle, niistä tulee honteloita 20-senttisiä. Auringonkukalle ei pienenä siis ole hyvästä suloinen lämpö ja tasainen elämä. Jos tuollaisen hontelon taimen siirtää sitten aikoinaan pihalle, se kaatuu tuulessa ja yön kylmässä jäätyy.

Auringonkukan pienet sentin versot on totutettava kylmään ja siirrettävä ne sitten + 12 asteeseen. Niitä on pyyhkeellä silloin tällöin pyyhkäistävä kuin tuuli riepottaisi. Niiden on saatava kärsiä kuivuuttakin hetkittäin. Niiden on siis totuttava elämän ilmiöihin aivan pikkutaimina.

Koiranpentukin on karaistava pienenä eli sen on saatava tottua elämän ilmiöihin: meteliin, vilinään, moniin paikkoihin, ihmisiin ja koiria on nähtävä (ei leikittävä niiden jokaisen kanssa), on siis kestettävä pieniä epämiellyttävyyksiä ympäristön taholta.

Mutta ei pelotella

Pentua viedään ulkona ja muissa uusissa paikoissa ja tilanteissa aina pennun sietokyvyn mukaan. Pentua ei siis viedä minnekään pelkäämään. Pelkäämällä tietenkin oppii pelkäämään. Jos pelkäävä pentu vain kiskotaan lähemmäksi sitä uhkaavaa asiaa, totuttamisesta tuleekin päinvastainen mitä tarkoitettiin.

Pennun pitää itse saada määrätä kuinka kaukaa se haluaa tutustua edessä näkyvään potkukelkkaan, ihmiseen tai johonkin äänenlähteeseen.

Jos pentu ei halua lähestyä kohdetta, sitä ei saa houkutella, vaan poistutaan kauemmaksi. Asioita katsellaan sopivan välimatkan päästä. Varovaisuus, houkuttelu ja maanittelu eivät poista pelkoa, sillä ne ovat pelon tunnustamista. Eli siis älä houkuttele pelkäävää, sehän olisi pelon ruokkimista. Kun parin päivän päästä pentu kohtaa saman asian, siitä näkee että tämähän on jo tuttu asia.

 

 

En ole näitä itse keksinyt, vaan jotkut muut on tämmösiä tutkineet.

Pari päivää sitten Retro tutustui alakuvan pieneen paimenkoiraan. Tämä on kolmas vieras koira kenet se kohtasi.

 

 

Samana päivänä käytiin kunnantalon ja kirjaston rappusissa ja metalliritilöillä kävelemässä ja nähtiin samalla muutama ihminenkin.  Saatiin päivän tutkimusretkeilykiintiö täyteen.

Tänään mentiin eläinlääkärin tiloja haistelemaan. Siellä ei onneksi ollut asiakkaita, vaan saatiin tutustua paikkaan omin neninemme. Ulkona nähtiin pari isoa koiraa. Eka koiraa Retro kattoi, toka koiran luo se jo olisi ollut menossa.
Vikun kanssa tehtiin oma lenkkinsä kirkonkylässä. Ajan tämän tästä kirkolle, kun en viitsi aktivoida koiraa. Saa nuuskuttaa aina eri paikkojen lenkkeilijöden jäljet ja kertoa omaa tarinaansa muille.

Kuvapläjäys

Kävin sisarella koiralaumani (2kpl) kanssa. Vieraassa paikassa Vikku suvaitsi pentua, jopa leikki sen kanssa! Sisaren rottweiler oli kamarissa. Vikun kanssa se menee lenkillä hyvin, mutta sisällä emme anna niiden olla yhdessä valtavan kokoeron takia.

 

Kierrätyskeskuksessa myös oltiin, se on melki ainut sisätila minne koiran voi ottaa mukaan. Sieltä saa mukavasti pehmoleluja koirille. Kuvan diskolamppu ei kuulu juttuun.

Lapsenlapsen kärry tuotiin meille ja Retro tykkäs että se kuuluu tän perheen pienimmälle. Kuvan kärry kuuluu juttuun.

 

 

Pihalla ollaan jatkuvasti touhattu, välillä yhden koiran voimin, välillä kummatkin koirani mukana. Näissä kuvissa Retro on terassilla Paavon kanssa. Se oli aika hulinaa kun meidän kolme koiraa, kyläisten yksi koira ja yksi pikkupoika riehui.

Joka päivä on ihme uus

Vikku selvitti aamulla eilisen ongelman. Nyt se halusi toimia pelin kanssa ja nosti melko nopeasti nappulan irti. Joka kerralla nopeampaa nosti.

Pennulle(kin) pihailu on joka-aamuinen ja päiväinen tapahtuma. Siellä Vikkukin hyväksyy Retron jotakuinkin. Heti aamuvarhain käymme ”lenkillä”. Mikä tarkoittaa omalla tontilla teollisuushallimme kiertämistä. Nyt kun nurmikot on hangen peitossa, ei paljon sinne pysty pienten koirien kanssa menemään, joten on pysyteltävä pihassa.

Ympäristötotutus tulee täytenä, kun menee ennen seitsemää. Ja ruokatunnilla. Ja puoli neljä kun työntekijät taas on liikkeellä. Asumme teollisuusalueella, jonne tulee työntekijät eri firmoihin. Autoja ja polkupyöriä, ihmisten ääniä ja ovien paukkeita. Eräänä aamuna lumiaura oli kaupanpäällisenä naapuritontilla. Pyörähirviö mörisi ja kolisi lumelle.

Aluksi metelit sai pennulta huomiota, mutta se tottui äkkiä siihen koneenkin kolajutteeseen ja fyrinään.

Kaikkea on pikkupentu kokenut: eka pesu, kynsien leikkuu on jo rutiinia sekä kampaus.

Tuon tavaroita sille eri paikoista: pannuhuoneesta, puuvajasta, autohallista. Saa tietoa maailmasta hajuaistinsa kautta.

Fööni oli yks päivä käynnissä eri huoneessa. Tänään jo aivan lähellä ja tuli hyvin tutuksi. Retro meni puhaltimen ääreen kun siitä tuli lämmintä ilmaa. Pian kapistus ei enää kiinnostanut, vaan pupu, leikkipupu siis jota saa retuuttaa.

Oikealla pupulla on häkissään puunpalikka järsittävänä ja joskus otan sen lattialle ja sitä järsii ja nuuskii sitten koira. Se koliseekin mukavasti kun sen nakkaa toisaalle. Äänitotutusta.

Olemattomia kärpäsiäkin on lätkitty. Imuroitu on, mutta ei olemattomia roskia, ne on hyvin olevaisia.

Mun isoa jalkarullaa Retro kuskaa. Ja tuo on ihme että usein menee tasapainolaudalle ihan leikkimään. Se seisoo kaikilla jaloillaan ja pitää tasapainoa. Se menee etujaloilla siihen ja laittaa kyynärpäät myös laudalle ja kävelyttää takapäätään laudan ympäri. Se menee lattialle maata ja potkii lautaa alhaaltapäin. Kiva leikkikalu.

Peili on pennun tilan vakiovaruste. Se leikkii itsensä kanssa: ottaa lelun ja menee peilille, leikkii lelulla ja katsoo miltä hän näyttää. Harkattu on kaikenlaista, mutta eniten kuitenkin sitä, että Retrolla on rauhallista  ja sitä että se leikkii itsekseen.

 

Eilen matkustettiin kaupunkiin. No, eipä koirat kaupungista paljon saaneet osaansa, ne olivat autossa omissa laatikoissaan kun kauppoja kierreltiin. Ensin oltiin kylässä tyttären luona. Siellä oli jänskät hajut: kaksi isoa koiraa, joita ei tavattu, mutta kuultiin oven läpi. Eläinhuoneessa tavattiin marsut ja hiiret. Vikku haluaisi leikkiä marsujen kanssa, hiiret sitä ei kiinnosta. Retro katseli vain ja oli itse huoneesta enemmän kiinnostunut kuin eläimistä joiden luo ei päässyt.

Ensin oltiin tupakeittiössä pitkät ajat. Kun lähdettiin eläinhuoneeseen kahden oven kautta, niin Retroa pelotti: en mene tuosta oviaukosta. Siirsin oviaukolle ison koiranalustan minkä päällä pentu oli leikkinyt, niin hetihän huoneesta tuli tuttu. Sama asia toistui eläinhuoneen ovella. Kun alusta siirtyi eläinhuoneeseen, pentu meni perässä.

Pari tuntia kyläilyä, pari tuntia kaupoissa ja tunti kotimatkaa. Kumpikaan ei kirahtanutkaan autossa. Kun kotiin päästiin, Vikku nukkui kuin tukki. Retro ei, se touhasi omiaan vielä pari tuntia.

Ongelmanratkontaa

Retro sai uuden kapineen.

Haisee niin ihanalta tämän palikan alla.

 

 

Tähän on kyllä koira haudattuna.

Peli on ratkaistu, palikka nousee.

Makupala on maiskutettu. Mitäs sitten tehdään?

Mitä Vikku sanoo tästä? Haisteli ja istui ja istui. Siirsi paikkaa ja meni maata. Sen korva kuitenkin oli peliin päin. Se mietti. Nukkui, havahtui, mutta ei noussut, vaan vain katsoi peliä.

Ei luulisi, että Vikkua on koulutettu operantilla: istuminen, menemään maahan, kosketusmatolle, kosketusalustalle, keltaisen lapun kuonokosketus, kosketuskeppiin, joukko temppuja, ruutu ja muutama muu tokojuttu.

 

Nöösä sentäs aluksi yritti jotakin. Se raapi peliä, mutta sitten istahti miettimään.

 

Ehkä huomenna peli alkaa kiinnostaa. Tai yön pimeinä tunteina.

Seisomisharkkoja

Ettei menisi aivan pennun ihasteluksi tämä blogi, kerron Vikun tokoharkoista välillä.

Vikku pääsi avoimeen syyskuun lopussa. Lokakuussa harkattiin tiiviisti avoimen ja joitakin voittajan juttuja ja marraskuun alussa vielä jonkun aikaa. Sitten alkoi talvitauko.

Kirjoitan tähän nyt päiväkirjasta syksyn seisomisjuttuja eli liikkeestä seisomaan jäämisen ja luoksetulon pysähtymisen harjoituksia. Liikkeestä seisomaan jääminen toki on alokasluokan osalta kunnossa, mutta uutena avoimeen tulee se että siirryn muutaman metrin koiran taakse ja koiran jalat pysyy niillä sijoillaan.

Koska kuvia ei harkoista ole, laitan tähän vain kuvituskuvia jutun pieneläimestä.

Liikkeestä seisomaan jäänti

Otin vikun kanssa orota-menen taakse. (Orota=seiso, suom.huom.) Oppi kerrasta siihen asti että meen sen vierelle semmosta metriä etäällä sivusuunnassa ja siitä taakse puolisen metriä. Koko ajan jalat pysyi paikallaan ja katse mussa. Aivan ekassa harkassa ei aivan pysyny, joten helpotin ja sitte rupes jalat olemaan ihan liikkumatta.

Seuraavan kerran harkka samassa asiassa:

Seisoo tosi hienosti paikallaan. Meen puolen metrin päähän siitä taakse. Saisin jo edetä harkoissa, mutten oo tohtinut ettei liikuttele jalkojaan. Kattoo pää selkää myöden niska kenos mua kun oon siä takana. (Kun aloitin syksyllä tätä harkkaa, ajattelin että koira kattois eteenpäin, jota varten laitoin etäpalkan, mutta se killitti vain mua. Mietin että ok, ei kai se haittaa. Se haluaa laittaa päälakensa ihan selkään kiinni kun katsoo taakse mua, se on hauskan näköistä.)

Seuraavan kerran harkka:

Nyt saa mennä jo tosi kovaa ja läheltä ohi. Meen vain puoli metriä.

Tässä nyt sitten ollaan tämän liikkeen kanssa. On mielenkiintoista katsoa sitten kun palaamme tauolta harkkaamaan, onko oppiminen harpannut eteenpäin kuten se tapaa harppailla. Tauot on tosi tärkeitä.

En tiedä pitäisikö tätä pikkujuttua harkata kuin iisakin kirkkoa, monta kuukautta. Mutta niin teen. Että koiralla on varma olo, että se tietää: näin teen ja siitä on aina tullut niitä ihania sydämenpaloja.

 

 

Luoksetulon pysäys

Lt seiso ajan pidentäminen on tänään ohjelmassa. Ihan ok on pysähtyminen ja jäänti. Semmosta kolmea sekuntia pidettiin tänään. Vaihdoin paikkaa: olkkaris, keittiös, makaris. Pihalla sama. Aina uudessa paikassa matto (=kosketusmatto. Pihalla siis käytän aluksi kosketusmattoa, sisällä ei enää tarvi.)

Seuraavan kerran harkka samassa asiassa:

Illalla otettiin lt pysäystä, ajan pidentämistä. Huomasin että koira pysähtyy paremmin kun sen kulkema matka on lyhyempi. Ja tietty sitten kun pysäytän aiva mun lähelle niinku aina tapaan.

Seuraavan kerran harkka:

Ajan pidentämistä. Otin olkkarista keittiöön ja toisin päin, lyhyet matkat. Aika näyttää olevan tosi lyhyt kun videolta katton, mutta hyvin pysähtyy ja pysyy sijoillaan pysähdyksestä lähtien. Siis sen välinen aika kun koira seisahtuu ja kun palkkaan. Pysähtyy jänskästi: kuono kuin menisi koskettamaan maata, etupää siis hiukka alenee.

Videoin harkat usein. Niistä näkee ja kuulee todella paljon asioita, hyviä ja parannettavia.

Vaikka harkat veisi vuoden, teen pysähdyksestä napakan ja varman. Siitä ei tingitä. Eikä koiran vauhdista sekä pysähdykseen että sen jälkeisellä matkalla.

Kun tässä nyt seisoskelemisesta päästiin puhumaan, kerron miten Vikku sai oppia liikkeestä seisomaan jäännin. Tämä tapahtui kesänä pari vuotta sitten, kun vielä en tiennyt että mihinkään tokoon koskaan lähtisinkään.

 

 

Seisahtaminen

Opetin koiran pysähdyksen peruuttamisella. Tämä tapahtui niin, että koira opetettiin peruuttamaan käsimerkistä:

1.    Seisoin koiran edessä, laitoin avonaisen kämmenen sen naaman eteen, niin että koira joutui ottamaan askeleen taakse saadakseen sormien välissä olevan makupalan. No jaa, seisomisesta ei voida puhua, sillä koirani on 28 cm korkea ja minä 165. Saadakseni käden sen rinnan korkeudelle olin joko kaksinkerroin tai kyykyssä.

2.    Makupala tuli jatkossa toisesta kädestä.

3.    Koiran piti peruuttaa enemmän askeleita. Ja kaiken aikaa mitä tärkeintä: koiran piti nauttia tekemisestään. Jos koira ei nauti tokosta, mitä ihmettä varten minä sellaista harrastaisin. Harrastuksen pitää olla kivaa ja minulla ei ole kivaa ellei myös koiralla ole, tiimin toisella jäsenellä. Jos koiralla ei ole kivaa, tuloksia on surkea katsoa.

4.    Aloin peruuttaa koiran edellä ja läimäisin käsimerkin koiran eteen, jolloin se peruutti muutaman askeleen ja sai palkan. En muista missä vaiheessa pidensin seisomisaikaa käsimerkin jälkeen, mutta hyvin alussa jossakin se oli.

5.    Seuraava vaihe oli, että en ihan peruuttanut, vaan kävelin jo hiukan enemmän koiran kulkemaan suuntaan.

6.    Aina vain enemmän rintamasuunta sama kunnes kävelin ihan rintamasuunta sama kuin Vikulla. Aina käsimerkki koiran eteen ja palkitsemiskriteeri oli muutaman askeleen peruutus.

7.    Vaihdoin käsimerkin sanaan. Eli ensin sana orota, sitten heti käsimerkki. Kunnes koira alkoi pysähtyä jo sanasta. Tämä harkattiin todella hyväksi ennen seuraavaan osuuteen siirtymistä.

8.    Otettiin liikkeestä seisomaan jäänti seuraamisen yhteyteen. Kun yhdistin nämä kaksi asiaa vasta sitten kun koira osasi sekä seuraamisen että pysähtymisen, se ei koskaan ennakoi jättäviä liikkeitä.

Näin toimien liikkeestä seisomaan jäänti saatiin takapainotteiseksi. Koira ei enää peruuta, vaan tekee pienen nytkähdyksen että peruutanko, ja jää kivasti seisomaan paino takajaloilla.

Kiitos tämän tavan omaksumisesta menee Koirakoulu Visiolle. Olin Vikun kanssa kesällä 2010 harjoituskoirakkona eräällä teuvalaisella Vision oppilaalla ja hän ehdotti pysähtymiseen makupalasta luopumista.

Sulo ja Vikku.

Toisella kerralla lisää eri tokoliikkeitten harjoituksia mitä Vikun kanssa olemme tehneet.