Koiramme Nöösä ei ole juuri saanut palstatilaa blogissa. Kahdestakin syystä: Se ei ollut minun koirani eikä se kisannut. Mutta se on ollut. Pienestä koostaan huolimatta se on haukannut leijonan osan talosta ja sydämistä.
Nöösä tuli tyttärelle, ja hänen lähtiessä myöhemmin opiskelemaan, koira jäi meille. Eihän pikku höppänää voinut viedä iloiseen opiskelijaelämään.
Se oli talon vartija. Valvontakamera auttoi sitä hommissa.
Kun jotakin tapahtui, Nöösä aukaisi sanaisen arkkunsa.
Valvontahommaa olkkarin sohvan nojalta. Aivan loppuun asti neljätoistavuotiaaksi se hyppäsi kevyesti tänne.
Uimarannalla. Mutta ei suinkaan uimassa, kuten en minäkään.
Sohvashamppiooni. Kyllä Nöösä jotakin opetteli. Opetin sen menmään keittiövaa'alle. Mutta siitä ei oikein ollut apua punnitsemiseen, koska koira ei osannut olla niin kuin voipaketti. Sen verran täristi että paino heittelehti.
Ja kosketuskepin se osasi. Jossakin on näistäkin kuvasarjaa. Siihen aikaan tein paljon juttuja lehtiin. Ehkä kaivelen näitä esille joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti