Kolmas

Arvaat jo mikä on vastaus. Se saamarin oppimispsykologia. Opetella opettamaan. Siitä se jankuttaa eikä neuvo kädestä pitäen tee näin ja niin, ja sinulla on osaava koira.

Juu, en neuvo kädestä pitäen. Syystä että kannettu vesi ei pysy kaivossa. Kukaan ei voi kaataa toisen päähän taitoja. Aina saisi olla kantamassa vettä ellei jokainen ammenna lähteestä itse. Tässä koetan vain kuvailla miksi se kannattaa. Ja mistä tietoa löytyy.

Osaamattomuus saa säheltämään

Täytyy siis opiskella koulutusalaa. Itseopiskelu voi olla työlästä. On olemassa yrittäjiä jotka opettavat oppimispsykologiaa käytännössä. Mutta näitä ei kasva joka kaupungissa, joten täytyy matkustaa ja maksaa heidän tietotaidostaan. Nämä järjestävät myös verkkokursseja. Voin suositella. Kävin sellaisen vuonna 2008.

Vaatii kyllä viitsimistä aika tavalla ja kykyä verkko-opiskeluun. Ja tarvitaan koira. Verkkokurssi ei ole teoriaa, vaikka niin nimestä luulisi, vaan opetellaan oman eläimen avulla kotona. Neuvoa ja palautetta saa verkosta ihan milloin haluaa. Kysyä saa niin paljon kuin sielu sietää. Sieltä saa tarkan tehtävän, mutta ei kerrota miten tehtävä koulutetaan. Materiaalia tutkimalla ja tuutorin kysymyksiin vastaamalla asiaa selkeytetään. Opiskelija siis joutuu käyttämään aivojaan, että saa oivaltaa.

Kävin Suomen Eläinkoulutuskeskuksen verkkokurssin Oppimispsykologian perusteet. Nykyään tällainen näkyy maksavan 115 euroa. Sain kattavat perustiedot oppimisen lainalaisuuksista. Mitä enemmän tein ja kyselin, sen enemmän sain irti. Meitä oli kahdeksan opiskelijaa ja verkkotutor ohjasi opiskelun kulkua.  Nykyäänkin selaan jatkuvasti opettamisen perusasioiden tulosteita silloin kun joku ei suju.

Hyvää oppia olen saanut myös erilaisilla päivän kursseilla Kangasalalla. Joy of Learning,  Jaana Rajamäki opettaa oppimista muun muassa kanojen avulla.

Koulutus aloitetaan aina suunnittelulla. Suunnitelma on kouluttamisessa yhtä tärkeä kuin monessa muussa tarkasti rakennettavassa jutussa. Kun suunnittelee tekemisensä, tietää mitä tekee. Ellei tiedä, miten se koirakaan voisi tietää.

Ohjaajan täytyy ymmärtää mitä tekee ja miten tekee kun alkaa opettaa niin tokoliikettä, rally-tokon tehtävää kuin agilityn ohjauskuviotakin. Agilityssä ohjaaja on enemmän aikaa radalla opettelemassa miten ohjaa kuvion. Harjoittelee jutun lihasmuistiin ennen kuin koira tuodaan harjoittelemaan samaa.

Jos matkalle lähtiessä ei ole sen tarkempaa suunnitelmaa kuin että lähden ajamaan, päätyy minne sattuu. Eiku käännyn tuosta, vai eikö sittenkään? Palaan hiukka takaisin päin, koska olisi kiva nähdä xx-nähtävyys. Sen piti olla jossakin täällä päin.

Jos on päämäärä minne haluaa, mutta kartta puuttuu, perille pääsy on aikamoista säheltämistä.

Ilman suunnitelmaa eli rakennuspiirustuksia helposti säheltää ja on epäjohdonmukainen.

Joka koulutuskerralle tarvitsee muistaa mihin viime kerralla päästiin seuraamisharkassa tai koira eteen harjoitteessa tai irtoamisharkassa, että pystyy kirjoittamaan suunnitelman mitä nyt täytyy tehdä, edetäkseen pisteestä D pisteeseen E.

Toinen

Miten korjata koiran väärin oppimat asiat?

Kun alkaa kouluttaa oppimispsykologian mukaan, täytyy aloittaa alusta ne tehtävät jotka koira suorittaa väärin (joko aina tai silloin tällöin). Esimerkiksi kun koira jää vinoon, koulutetaan koko tehtävä uudelleen uuden opin ohjein. Jos koira ei tee joka kerta kun ohjaaja pyytää, koulutetaan tehtävä uudelleen. Samoin jos koira ei tee mikäli se ei saa jatkuvasti makkaraa. Tai jos koira tekee usein eri tehtävän kuin mitä pyydettiin. Esimerkiksi menee maahan, vaikka pyydetään istumista. Opetetaan tehtävä siis kuin se olisi uusi.

Jos oppimispsykologia on aivan vieras asia, kannattaa sitä ensin opetella aivan uudella tempulla ennen kuin alkaa korjata vanhoja.

Väärin opittuja tapoja on muitakin kuin tehtäväkohtaisia. Kiinnostus toisiin koiriin kentällä on yksi väärin opittu asia.

Mikäli koiralle on opetettu, että aina kun mennään kentälle, alkaa tosi hauskat jutut, koira tietenkin odottaa niitä. Kun opettaa että ne hauskat jutut tapahtuu ohjaajan kanssa, silloin koira on kiinnostunut ohjaajasta, vaikka ympäristössä on koiriakin. Mitään syytä ei ole katsella muita kun saa leikkiä (=tehdä tehtäviä) mahtavan hauskuuttajan, omistajansa, kanssa. ”Aina mamma alkaa tosi hauskaksi näissä paikoissa joissa on paljon koiran hajuja. Alkaa se kunhan olemme ensin kiertäneet pienen lenkin, että merkkailen, haistelen ja katselen ympäristöäni. Äsh, se panikin mut takasin autoon lenkin jälkeen. Ei vielä alkanutkaan hauskuus vaikka hajulenkiltä tultiin. No, odottelen. Pitäähän sen ensin järjestellä leikkipaikka kuntoon.”

Kun koira otetaan autosta uudelleen, aletaan viiden minuutin koulutustuokio. On hankittu välineet jos niitä tarvitaan. Ja makupalat odottaa taskuissa, lelu löytyy myös varusteista. Ja on tarkka suunnitelma miten tempun opettamisessa edetään.

Hauskanpito ei tarkoita säännötöntä riekkumista, vaan opettamista niin että koira nauttii opetuksesta melkoisesti. Semmoisesta opettamisesta se oppimispsykologia kertoo. Sieltä löytyy myös ohjeet miten koira saadaan opetettua olemaan välittämättä ympäristön koirista ja muista häiriöistä ja tekemään tehtäviä ihan oudoissakin paikoissa. Hakusanat yleistäminen ja häiriönsieto tai häiriöihin siedättäminen.

Väärin opittuja tapoja on muuallakin kuin harrastuksissa. Kotona ja lenkillä koira voi käyttäytyä ongelmaisesti. Siedättäminen ja vastaehdollistaminen ovat yksiä keinoja opettaa pois ongelmakäytöksestä.

Ensimmäinen kirjoitus

Vastauksia kysymyksiin

Juttusarja alkaa tästä. Eikun päättyy. Mikäli luet näitä vasta aikojen kuluttua, tämä on viimeisenä. Blogi on yksi paikka maailmassa missä ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi.

Olen kesän mittaan tehnyt kyselyitä pitämissäni agilityn ja rally-tokon ryhmissä.

Kysyin: Mikä kouluttamisessa on vaikeaa. Miten haluaisit muuttaa itseäsi kouluttajana. Mitä haluaisit muuttaa koirasi tekemisissä.

Vastauksissa oli asiaa siitä mitä muut ihmiset kokee opettaessaan koiriaan. Tässä juttusarjassa kerron hiukan mistä mielestäni kiikastaa ja mistä löytyy apua.

Otsikoista en edes yrittänyt kuvaavia. Otsikon jälkeiset kysymykset saavat hoitaa sen homman.

Haluaisin tietää kuinka joku asia opetetaan.

Kuinka valita oikeat koulutustavat omalle koiralle?

Mistä saada itselle innostusta?

Kolme kysymystä, yksi vastaus.

Kuinka valita oikeat koulutustavat omalle koiralle? Kuinka joku asia opetetaan?

Onneksi joka tehtävään tai joka lajiin tai kotikoirakoulutukseen ei tarvitse valita keinoja erikseen. Valinta pitää tehdä vain kerran kun valitsee sen oikean. Oppimispsykologian. Sen säännöillä voidaan opettaa jopa eri eläinlajeja. Delfiineitä tai kanojakin. Samat säännöt ovat pohjana kaikille.

Oppimispsykologia sisältää kaiken teorian opettamisesta (Joka on testattu monien eläinlajien kanssa ja monien ihmisten toimesta. Ja testataan yhä lisää).

Lisäksi tarvitsee tietää opetettavan eläinlajin käyttäytymistä. Koiranomistaja varmaankin tuntee koiran käyttäytymistä kohtalaisen hyvin.

Käy lukemassa netistä oppimispsykologian juttuja. Löytyy  mainitulla hakusanalla ja kun vielä lisää että koiran tai eläinten, niin ei tule ihmisten oppimispsykologiaa. Lue ja sen jälkeen aina harjoittele asiaa käytännössä. Opettele opettamaan ensin yksi tehtävä. Ota joku helppo tehtävä. Pähkäiltävää riittää.

Mistä saisin innostusta kouluttaa?

Miten motivoida itseään kouluttamaan koiraansa? Yksi mikä innostaa tekemään mitä hyvänsä, on se että homma etenee. Näkee työnsä tulokset, hyvät tulokset. Kouluttaja huomaa kuinka nopeasti koira oppii kun opettaja tekee oikein. Mikä riemukas tunne siitä syntyykään.  Kouluttajan halu kouluttaa nousee ties kuinka moneen potenssiin.

On tietenkin suuri työ opetella uudet käytännöt. Mutta suuri työ on myös luopua vanhoista käytänteistään. Tavat ja tottumukset ovat sitkeitä. Varsinkin mikäli uskoo että ne ovat oikeita tapoja, on älyttömän vaikea oppia uutta.

Mistä tietää että jotakin on omassa kouluttamisessa pielessä? Jos koira oppii hitaasti, silloin on opetuksessa jotakin vikaa. Tai jos koira tekee väärin. Tai tekee haluttomasti (eli hitaasti). Eikä ole motivoitunut vaan katselee muita, karkailee tai näyttää siltä että ei voi vähempää kiinnostaa.

Kun ei pääse etenemään, se kyllä tyssää innostuksen. Sukan kantapään tekeminen ei siis yhtään huvita, kun sitä ei oikein osaa. Liian vaikeaa, joten neulon jotakin muuta. Josko pannulappu onnistuisi. Äsh, ei nyt niin hieno tullut. En tee toista.

Kun työn osaa, siitä tulee kerta kerralta kauniimpaa ja se valmistuu nopeammin. On into saada tämä pitsiliina valmiiksi, että saa aloittaa seuraavaa.

Koirankoulutus on yksi asia mikä on syytä osata, mikäli sitä haluaa tehdä. Jos tämän koiran kanssa ei oikein suju, ei kannata hankkia uutta pentua, eri rotua, käyttölinjaista koiraa. Josko toisella kerralla erilaisen koiran kanssa onnistuisin. Samoilla menetelmillä vaan kun ei saa erilaisia tuloksia.

Älä hanki uutta, vaan hanki tietoa ja opettele opettamaan sen vanhan tutun koirasi kanssa.

Innostusta, motivaatiota sille että opettaa koiraansa, tuo tietenkin myös tavoite. Ellei ole tavoitetta, ei tarvitse yrittää sen eteen. Tai jos tavoitteessa on epäselvyyttä, ei oikein jaksa innostua. Vaihtelu tuo intoa. Kun välillä tekee koiran kanssa aivan muuta, vaihtaa vaikka lajista toiseen, se on kummallekin mukavaa.

Ajan puute on yksi miksi osa harrastuksista jää sivuun.

Häiriönsietoa seuraamiseen

Tänään Retro opettelee häiriönsietoa seuraamiseen. Kävellään rojualueen alkuun ja otan aluksi pari askelta seuraamista ja palkkaan kun koiran silmät pysyvät minussa. Teen niin lyhyttä palaa, että koira pystyy onnistumaan.

Rojualueen loputtua, jatketaan siitä matkan pidentämisharjoituksilla. Häiriöttömässä paikassa tai tiettyjen häiriöiden läsnä ollessa Retro osaa varmasti seurata viisitoista askelta. Katse pysyy minussa. Välillä palkkaan viiden askeleen päästä, sitten enemmän tai vähemmän askeleita ja välillä viidentoista askeleen matkan kuljettuamme. Teen ennen treeniä palkkion satunnaistamistaulukon. Oikeammin, tein sen jo eilen kun lopetettiin seuraamisharkka. Silloin aina on tuoreessa muistissa mihin asti tällä kertaa päästiin. Kentällä kyllä tulee usein tähän muutoksia, mutta suunnitelma on hyvä olla olemassa.

Esineet pahin häiriö

Retro reagoi kyltteihin ja muuhun kentällä olevaan sälään yhä, vaikka miten kauan olen jo kouluttanut roinan keskellä. Ihmiset kentällä ovat pienempi häiriö kuin esineet, mikä on merkillinen juttu paimenkoiran ollessa kyseessä. Häiriöitä koiralle eivät ole agilityesteet, ihme ja kumma.

Luulen pikkutavaroiden häiritsevän koska koiralla on valtava hinku leikkiä, siepata tavaroita suuhunsa, retuuttaa, juosta esine suussa ja pureskella. Ja vielä kun sille on nuorena opetettu kaikenlaista pullon tökkäämistä nurin kuonolla, tasolle juoksemista niin että vain takajalat on tasolla, kohteen sisälle menemistä ja kohteen kiertämistä.

Oli aluksi melkoinen työ saada koira välinpitämättömäksi pujoteltavia tötsiä kohtaan. No, että pääsen sanomaan välinpitämätön, on yhä työn alla. Kartioita olisi niin kiva tuupata kuonolla nurin, napata hampaisiin ja juosta. Ajattelen, että kun saan seuraamisen erittäin vahvaksi toiminnoksi, eli koira vain tuijottaa minua, tämä auttaa kohteiden unohtamisessa.

Otsikko ei ollut aivan totta. Esineet ovat vasta toiseksi pahin häiriö. Ruoka on pahin. Sitä laitan välillä sälän joukkoon, mutta useimmiten en. Teen herkkuhäiriötä omana harjoituksenaan.

Tässä paikassa harjoitellaan seuraamista. Toisissa harjoituksissa on vain pari kylttitelinettä ja joskus laitan kaikki maailman roinan.

Seuraamista ja seuraamista

Kuukausikaupalla olen ottanut lähes koko ajan pelkkää seuraamista. Mutta ennen tiistaita on aina pitänyt ottaa muutamia kylttitehtäviä yhdistettyinä parin askeleen seuraamiseen. Ryhmäharkat ovat tiistaisin ja siellä mennään rataa, joten olen muistuttanut koiraa radan menemisestä.

Nykyään kyllä teen ryhmässäkin pelkkiä seuraamisen toimintoja eli suoraa, sivuaskelta ja sivulla peruuttamista. Syystä että aina tiistain jälkeen koiran seuraaminen oli heikentynyt. Keskeneräistä toimintoa kun ei pidä mennä yhdistämään muihin tehtäviin.

Silti haluan pysyä ryhmässä, että on halli jossa on muitakin ja ryhmäläisenä pääsen koetreeneihin.

Tauolla

Kanakurssilla sain itseni vakuuttuneeksi siitä että tauolla koira kannattaa panna boksiin tai kiinni aitaan.

Aikaisemmin tauoilla leikin koiran kanssa. Halusin että harkkapaikassa on kivaa. Nyt teen kaiken kivan vain juuri kouluttamistilanteisiin. Ryhmäharkoissa koira on ollut tietenkin väliajat boksissa, sillä siellä ei ole tilaa itsekseen tehdä. Rata ja koirien kiinnipitoalue vie hallin kolmoskentän tilan.

Kun koira on tauon aikana kiinni tai boksissa eikä minun kanssa tai peräti juoksentelemassa itsekseen, se ei pääse palkkaamaan itseään haistelemalla harkka-aluetta ja syömään sinne pudonneita ruuan murusia. Se oppii että aina kun tulen hakemaan sen, alkaa hauskuus.

Tylsää on tauolla. Eikö se harjoitus jo ala?

Leghornin opissa, osa 2

Kanakurssin jälkimainingeissa

Kanakurssin tehtävät tehtiin operantin ehdollistamisen keinoin, palkkaus ja mahdollisuus palkkaan pois hetkeksi. Normaalia koirankoulutuskauraa, jossa mulla palkkaus on ok (ei tietenkään sen ajoitus), mutta sen pari eli palkan poisto on ollut epätarkka. Lisäksi se että mulla on hellyyssuhde koiraani, ne ihanat silmät ja tavaton halu tehdä niin kuin mamma tahtoo, on vaikeuttanut opettamista. (Huomaa että kirjoitan menneessä aikamuodossa. Eli opin jotakin eli tästä lähin toimin toisin.)

Eli siis olen luistanut kriteeristä tämän tästä. Sehän yrittää noin kovaa ja mä raakalainen en anna sille palkkaa. Mutta kun koirankoulutus ei etene kuin kertomalla koiralle mitkä yritykset vie oikeaan päin ja mitä ei koiran kannata tehdä. Olisi tavattoman epäreilua sanoa lapselle että laskutehtävä on oikein, mikäli se ei ole.

Olen kuvitellut että lause ”Älä päästä tunteita koulutukseen.”, tarkoittaa pelkästään käämien palamisen tunteita. Mutta että myös positiiviset tunteet, nekin on jätettävä narikkaan kouluttaessa.

Eikö kiva pieni noutokapula? Kana siirtää sen kupista toiseen. Kuva Jaana Rajamäki. 

Älä tyydy vähempään

Panin kurssilla oppimani käytäntöön heti arjen ja normitreenien koittaessa. Otin rally-tokon edessä peruuttamista, jota ollaan viimeksi harkattu. Kuulen Jaana Rajamäen sanovan ”Älä tyydy vähempään. Sitä saat mitä palkitset.” Ja muistan kun hän kertoi jonkun kanakurssin tehtävästä, jossa kanan piti tehdä pitkä tehtävä yhdellä vihjeellä. Jos siinä kanankouluttaja tyytyi vähempään, hän ei meinannut millään saada kanaa jatkamaan tehtävää loppuun.

Nyt en tyytynyt kolmeen koiran omaan mittaansa enkä sitä vähempään. Odotin siitä pidemmän peruutuksen ja sain sen. Olin laittanut maton rullalle huoneen keskelle ja toisella puolella oli seinä. Koiralla oli sivusuunnassa vapaata tilaa kaksi tai kolme metriä. Matto oli ohjuri ja mittanauhani. Koira lähti etujalat maton reunan tasalta ja kriteeri oli etujalat maton loppupään tasalle.  Aikaisemmin kriteeri on vaihdellut puolen maton ja hiukka yli välillä. Koira kyllä osaa fyysisesti peruuttaa pitkälti, sillä sitä on tehty seuraamisen yhteydessä pitkiä matkoja.

Aluksi koiran takapää kääntyi usein maton päälle, josta kutsuin takasi alkuun, joskus istui lopussa, josta kutsuin takasi. Se äkkäsi ettei maton päälle kannata astua. Ja äkkäsi että ei riitä että jään tähän odottamaan eikö sitä palkkaa jo tuu. Koira jäi siis seisomaan paikoilleen maton puolivälissä. Odotin lisää peruutusta ja palkkasin kun vielä jatkoi sinne saakka mihin kriteerin olin asettanut. Pian mietintäaika pysähdyksessä lyheni ja muutaman kerran jälkeen sitä ei enää tullut. Koira senkun peruutti. Huoneen seinä rajoitti matkaa.

Hyvä kanakurssi!

Toinen juttu sitten oli eri paikassa tehdyt harjoitukset. Tumpeloin jatkuvasti, kunnes tajusin taas jotakin tärkeää. Siitä seuraavalla kertaa.

Koiran luonnollinen käytös vastaan opetettu

Kanakurssin tehtävästä, jossa kana veti autoa kumilangasta, toi ajatusta joka kurssin jälkeisenäkin päivänä vielä leijaili pääni ympärillä. Nyt se on laskeutunut. Mietin että kana kiskoo kumilankaa aivan raivokkaasti. Sellaista käytöstä näin lapsena kun kanat käyskentelivät riihimarkilla. Ne kiskoivat matoja. Kurssilla tuli niin tunne että olen elänyt tämän ennenkin. Kana kiskoi kumilankaa aivan vimmassa. 

Kiskon ja palkkaaja vain odottaa pidempää kiskontaa.

Tuo toiminta on itsessään palkitsevaa, koska se on kanan luonnollista käytöstä. Josta ajatus meni koiraeläimen luonnollisten hommien palkitsevuuteen. Sitähän tässä talossa on nähty, anteeksi kuultu. Pari terrieriä rakastaa haukkumista ja toinen lisäksi jahtaamista. Erittäin luonnollista käytöstä. Ja itsessään erittäin palkitsevaa.

Mutta yksi paljon näitä myöhemmin otettu shetlanninlammaskoira ei hauku. Koska en halunnut kolmatta haukkuvaa koiraa, tein monia asioita ilmeisesti oikein, että sain lähes haukkumattoman paimenkoiran. Se koulutettiin suurimmaksi osaksi ympäristön muokkauksella. Siinä piti olla kyllä tarkka, ettei käytös koskaan päässyt alkamaan. Luonnollinen tekeminen kun puskee ohi opetetun käyttäytymisen. Paitsi jos opetettu on opetettu älyttömän vahvaksi. Se tapahtui Retron kouluttamisessa.

Esine-erottelu - tunnistusnouto

Väri- ja muotoerottelussa mietin kurssilla, että tällä tavalla tehdään tunnari tokoon. Tunnistusnoudossa erottavana tekijänä on haju. Opetetaan että kun nokit tämän hajuista kapulaa, palkkaa tulee. Sitten lisätään yksi kapula kerrallaan ja koiran kuuluu yhä nokkia yhtä. Jos nokkii väärää, oikea otetaan pois, kunnes ei enää noki. Sitten oikea tuodaan takasin. Ja niin edelleen.

En vielä tiedä mikä on koiralle se toiminto minkä tekee tässä, miten siis ilmaisee oikean kapulan. Tuskin nokkimalla. J

Kurssilla taisin kuulla että väärää saa nokkasta koko päivän aikana vain pari kertaa. Eli oikean kapulan opetus tarvii olla hyvin tehty.

Kahdessa kuvassa on samat asiat kyseessä. Kanan ja koiran tunnari. Kana on jo vaiheessa että oikea kohde on otettu pois. Nöösä haistelee oikeaa. Muita ei vielä olekaan. Lavastettu kuva. 

Sekuntikello, naksu, häkki ja suunnitelma

Näitä pitää ruveta käyttämään.

Naksu

Naksutinta kyllä olin käyttänyt opetuksessa, mutta äänen saanut aikaan suullani. Jep on signaali. Naksulla saa yksiselitteisemmän äänen.  Sen panin täytäntöön tasan viikko kurssista. Otin naksua kolme kymmenen jaksoa: naks ja nami, ehdollistamista. Heti sen jälkeen töihin naksulla. Sheippasin koiran pahvilaatikkoon.

Kun etsin laatikkoa mieheni yrityksestä, hän kysyi mitä teen sillä. Sanoin että paan koiran sinne. Hän katsoi hiukka loivaa.

Retro meni jo kolmannella yrityksellä kokonaan laatikkoon. Sitä ennen olin naksauttanut kun koira juoksi maahan paiskatun laatikon luo. Heitin palkan toiseen suuntaan, että saan koiran laatikon äärestä kauemmas ja tulee uusi yritys. Nyt koira pani etujalat laatikkoon. Kolmannella sitten meni kokonaan ja joka yrityksellä sen jälkeen. Ei tämmönen näin äkkiä tapahdu ellei koiraa ole opetettu operantilla ja kohteilla. Retrolle opetan kaiken mitä osaan tuolla itse oivaltamismenetelmällä. Jos en osaa, sitten käytän käden perässä menemistä.

Otin kohteeksi pahvilaatikon, koska sellaisen kanssa koira ei vielä ollut toiminut. En käyttänyt tasoa, sillä koira osaa on-off agilityasennon kun maahan pannaan pitkänomainen tai neliönmuotoinen taso. Sellaiseen jäädään niin että takajalat ovat tasolla ja etujalat maassa. Ja se osaa etuosakäännösasennon kun maahan ilmestyy pyöreä taso. Se seisoo jalat tasolla. Tällaisella on tehty takajalkojen käyttämisharkkoja, jota tarvitaan rallyssä kun tehdään käännöksiä vasemmalle niillä sijoillaan.

Seuraavaksi sitten tein peruuttamisharkan naksua käyttäen, koska laatikkoharkka jäi näin lyhyeen. Aina meinasi suu käydä yhtä aikaa naksun kanssa.

Sekkari

Sekuntikelloa olen käyttänyt ainoastaan ajan pidentämisessä. Laskenut sekunteja seinäkellon naskeesta. ”Kellona” muissa tehtävissä on toiminut makupalojen määrä: viisi tai kymmenen kasassa ja kun ne on käytetty, tauko. Siinä on epätarkkuutta. Mietintämyssyyn pannaan tämän ja edellisen kurssin sekkarin käyttöoppi.

Häkki

Kotona tuvassa en vie koiraa häkkiin tauoilla, mutta ryhmäharkoissa aina. Ja nyt otin käyttöön ulkona harkatessani sen että paan koiran kiinni taukojen ajaksi. Tähän asti se on riekkunu lelujen kanssa pitkin nurmikkoa.

Suunnitelmat

Suunnitelmia olen aina kirjoittanut, niitä on luettavissa 90-luvulta asti joka koiran kouluttamisessa. Ja periodin jälkeen oitis laatinut seuraavan päivän harkat. 80 prosentin sääntöä tarkkailen, mutta sekin on vähän sinne päin.

Välineurheilua.

Kouluttamisessa on hurjasti vaiheita

Kanakurssilla mietin, että tässä tehdään vaiheita toiminnan aikaansaaminen ja tehtävän opettaminen. Sitten on vihjeen liittäminen, latenssi, ärsykekontrolli. Kaiken aikaa piti olla sormi liipaisimella herkässä, ajoitus kohdallaan. Koulutus on mekaaninen taito.

Kilpailuihin tähtäävät (ja kotikoirakouluttajat) tekevät lisäksi yleistämisen ja häiriöiden harjoitukset. Kestoa ja etäisyyttä lisätään joihinkin tehtäviin. Kisaajat liittävät tehtävät kisasuoritukseksi, palkkaa satunnaistetaan ja harjoitellaan kilpailuvalmiudet. Jossakin vaiheessa, kun yhtä tehtävää opettaa kisavalmiiksi, alkaa tuntua että tästä on mekaanisuus kaukana.

Kunpa järkättäisiin kursseja myös näiden loppuvaiheiden oppimiseksi.

Tämän jakson kuvat: Linnea Paaso ja minä. Myös eka kanajutun kuvaajana oli Linnea Paaso.

Leghornin opissa, osa 1

Tiedättekö mitä! Kana ei tarvitse talutinta, mutta se pysyy kouluttajansa luona niin tiiviisti että mikään ei saa sitä lähtemään muualle. Totesin tämän Joy of learning (Jaana Rajamäki) pitämällä kanakurssilla. Kana oli erittäin kuulolla. Miksi kana ei lähtenyt? Siksi että sen kouluttajalla oli kaikki mitä eläin halusi. Lisäksi kouluttaja ei kitsastellut antaa sitä mitä eläin halusi. Koulutus rakennettiin niin pienistä osista, kanan reaktioista oikeaan suuntaan, että sai palkata kaiken aikaa. En minäkään mihinkään kahvipöydästä lähde mikäli saan syödä kakkua mielin määrin. Paitsi sitten kun maha halkee.

Totesin myös että vaikka en ollut luonut minkäänlaista suhdetta kanaan, se toimi kuin tokokouluttajan unelmakoira.

Meitä oli kuuden hengen porukka, 12 leghorn rotuista kanaa ja kolme koulutuspöytää. Jokaisella oli kaksi kanaa, joita ei ikävä kyllä saanut kotiin muistoksi. Kurssin tarkoitus oli koirankoulutustaitojen parantaminen kanojen avulla. Eläinkoulutuksen perusteet ovat samat, oli eläinlaji mikä tahansa.

Kaksi opettajaa ja Anni. Jaana Rajamäki seuraa taustalla miten kana onnistuu oppilaan kouluttamisessa.

Ainakin näitä taitoja opeteltiin tai sivuttiin

suunnittelu ennen ja jälkeen, seuranta paperilla

mekaaniset taidot: ajoitus, kriteeri, vahvistetiheys

operantti oppiminen

palkkaaminen ja palkkaamatta jättäminen

palkan suunnan merkitys

kesto

latenssista, tauoista ja viimeisen yrityksen onnistumisen myytistä piti huolta sekuntikello

Kaikki kanan kanssa opeteltiin kohdetyökalujen avulla (paitsi kymppikevennys). Menetelmänä positiivinen vahvistaminen (palkataan) ja negatiivinen rankaisu (mahdollisuus palkkaan poistetaan) avulla.

Töihin valmis kaksikko. Saman näköiset, mutta eivät samikset tekemisissään.

Väri- ja muotoerottelu

Ylähäkin kanan kanssa tein värierottelua ja alimmaisen kanssa erottelua muodoilla. Näihin häiriönsieto ja kesto.

Värierottelun sain opetettua loppuun saakka. Eli kun poistin oikean väriset laput, kana ei nokannut väärän värisiä. Ei vaikka koputtelin sormella (nokin) lappuja ja siirtelin eri järjestykseen. Kana vain oli eikä nokannut mitään. Tein 30 sekuntia tätä ja sen jälkeen toin oikean värin takaisin. Nokkasu, naks ja nami.

Se taisi olla tuo vaaleanpunainen lappu.

Oli, ja eiku palkkaa hakemaan.

Muotoerottelussa en päässyt pitkälle. Syystä että jouduin sammuttamaan muotokanan aikaisemmin oppimaa ”virhetoimintaa”. Tämä lintu oli opetettu edellisellä kurssilla koskemaan pyöreää kohdetta. Kanalla oli hyvin vahva pyöreän nokkimistoiminto. Minun tehtäväni oli opettaa se paukauttamaan neliötä. Tein siis ongelmakanakoulutusta, kuitenkin siitä helpommasta päästä olevaa.

Mutta alkoi tämäkin nokata neliötä kun siitä maksettiin. Aluksi kun pöydällä ei ollut muuta kuin neliö, niin tietenkin lintu nokki sitä ja minä sain vain palkata.

Nokkaan kohdetta.

Naks kuului ja juoksen palkalle.

Sitten kun panin pöydälle neliön lisäksi pyöreän, lintu nokkasi joskus myös sitä, jolloin ei palkkaa herunut ja lisäksi poistin mahdollisuudenkin palkkaan. Aina kun kana nokkasi väärää, otin oikean kohteen pois. Kun kana ei enää nokannut väärää kohdetta eikä myöskään pöytää (ei tehnyt virheellisesti), annoin kohteen takaisin (palkkion mahdollisuus tuli). Ja tietenkin lintu nokkasi sitä nopeasti ja oli palkkansa ansainnut.

Oikein aika poistaa palkan mahdollisuus on kun kana erottelutehtävässä AIKOO nokata väärää. Mikäli olisin ollut tässä nopea, olisin saanut esiin oikean toiminnon ja väärä olisi jäänyt unholaan. Ajoitus!

Hitsi, nokkasin väärää. Nyt minulla ei ole mahdollisuutta herkkuun,
koska oikea kohde napattiin pois

Oikea kohde palasi, kosketin sitä ja naks kuului.

Värikanan kanssa pääsin pian tilanteeseen, jossa pöydällä oli oikea väri ja kaksi väärää. Ja kananen senkun hakkasi oikeaa läpyskää, vaikka näiden paikkoja vaihdeltiin aina sillä aikaa kun kana juoksi pöydän toiseen päähän hakemaan palkkansa. Naks ja vein rehukupin pöydän toiseen päähän ja kana oli jo juoksemassa sinne. Naks sai eläimeen tavattoman vauhdin. Niin sen odottaminen kuin myös sen kuuleminen. Odottaminen sai tekemään, yrittämään ja naks sai vauhdikkaasti juoksemaan palkalle. Palkka vietiin kauemmas, että oli aikaa vaihdella kohteiden paikkoja.

Palkkion suunnan merkitys

Palkkion suunnan merkitys opeteltiin ison lämyskän avulla, jossa oli musta reunus, valkoinen ympyrä keskellä ja vielä sen keskellä oli musta piste. Kana palkittiin kun se nokkasi valkoista aluetta tai mustaa pistettä. Ei palkattu kun se nokkasi mustaa reunaa tai pöytää.

Palkan suunnalla saatiin kanan toiminta kohdistumaan lopulta keskelle. Kun nokkasu osui oikealle, palkka tuli vasemmalta ja päinvastoin. Kun se osui keskipisteen taakse, palkka annettiin keskipisteen etupuolelle ja päinvastoin. Kun kana nokkasi keskelle, sen ei tarvinnut lähteä hakemaan palkkaa mistään, vaan sai syödä sen niillä jalansijoillaan.

Minun kanani nokkasi jatkuvasti itsestään kauimpana olevaa valkoisen ympyrän kohtaa, vaikka miten vein palkan vastakkaiseen suuntaan. En hoksannut siirtää lämyskää eri paikkoihin suhteessa kanaan. Sillä olisin ehkä saanut kanan nokkaamaan muutakin paikkaa. Tätä tehtävää tehtiin liian hetken aikaa, että olisin saanut juttua etenemään. Mutta ei se päämäärä, vaan matkalla olo, oivallukset matkalla.

Mihin kannattaisi nokata?

Noutokapula ja auton veto

Kymppikevennyksenä tehtiin hauskoja juttuja. Kana joko veti kuminauhasta leikkiautoa tai siirsi noutokapulaa kupista toiseen. Itse valitsin poliisiauton vetämisen, sillä halusin kuvan lapsenlapselleni jossa mummon kana leikkii pojan ihannelelulla.

Tuosta kumilangasta kiskaisen. Se on kuin mato.

Kauanko pitää että naks kuuluu? Tosin tää on niin hauskaa hommaa että se jo itsessään palkitsee.

Samassa pöydässä toimiva toinen kanan kouluttaja valitsi noutokapulan nostamisen kupista toiseen. Tämä kananen ei halunnut luovuttaa aarrettaan, vaan naksauksesta huolimatta piti sen mieluummin kuin pudotti vaivaisen ruuan takia. Minun vetokana ei tahtonut vetää riittävän kovalla voimalla raskasta lelua, joten en saanut pitkää vetoa. Kaverin noutokana palkitsi itseään pitämällä raivokkaan kovasti kapulasta kiinni eikä halunnut pudottaa sitä. 

Joku ryökköö oli ennen meidän kurssiamme opettanut kummallekin kanalle näitä toimintoja. Jos meidän olisi pitänyt kouluttaa käytökset, juttu olisi ollut rankkaa työtä, ei mikään kevennys. Harmi ettei kuvista mikään onnistunut.

Oppiminen tehtiin meille helpoksi

Kanakurssin opettaja, Jaana Rajamäki, toimi kanssamme juuri siten kuin minkä tahansa eläimen opettamisessa (ihminenkin on eläinlaji). Hän teki meille oppimisen helpoksi.

Ensin tehtiin mekaanisten taitojen harkkoja. Eli naksauttamista, rehukupin kuljettamista edestakaisin niin että kuppi kulki nopeasti, mutta rehu ei jatkuvasti lentänyt pitkin pöytää. Milloin palkkaamisessa liikutaan ja milloin ei. Sitten oli kanojen käsittelyharjoitusta. Näiden jälkeen vasta lisää liikkuvia osia.

Jos heti aluksi olisi pitänyt hallita kaikki: rehukupin kuljettelu, naksauttaminen oikeaan aikaan, kanankäsittely ja kanan opettaminen, mitä siitä olisi tullut. Mutta niin näkee koiria koulutettavan useinkin. Tehtävä heti kerralla, ei mitään osiin jakamista.

Vaikka muuta pelkäsin

Pelkäsin ennen kurssia, että ajoitukseni on niin pielessä että en saa kanaa oppimaan. Mitään muuta epäilystä minulla ei ollut. Tiesin että kanat oppivat erittäin nopeasti, nopeammin kuin koirat. Tiesin että kun kriteeri, palkan ajoitus ja vahviste on ok, eläin kuin eläin oppii kuin häkä. (Hmm, oppiiko häkä?) Tiesin ennakolta että koulutettavat asiat ovat äly-yksinkertaisia. Ettei heti aloiteta lelun vetämistä joka yhdistetään pallon pyörittämiseen ja tasolta toiseen kiipeämiseen.

Kohdetyöskentely koirien kanssa oli tuttu kosketuskepistä ja varsinkin tassukosketusalustasta ja kuonokosketuslapusta. Niiden avulla olen saanut alkuun monia tokossa ja rally-tokossa olevia tehtäviä.

Ennen kurssia ihmettelin suuresti että ehdollistamiseen oli varattu vain puoli tuntia sekä väri- ja muotoerotteluun muutama oppitunti. Miten ihmeessä päivän kurssilla tyyppi, jolla ei ole revolverisankarin vetonopeutta, pystyy opettamaan nopeaa kanaa?  Ihmettelyn aiheeni selvisi paikan päällä hyvin pian. Kanat olivat koulutettuja tiettyyn määrään asti. Helpotus!

Aina kun tehtiin juttuja, ajattelin että ahaa, tämä on sitä mitä teen koirani kanssa kun…

Päivän aikana tuli sekä oivalluksia että muistutuksia. Roppakaupalla niitä muistutuksia. Muistutuksia siitä että asia on näin, mutta vaikka tiedän, miksi en aina noudata? Kaikki oivallukset liittyivät negatiiviseen rankaisuun.

Sulka hattuuni.

Miten kurssille pääsee?

Tällaisen päivän kurssin saa tilata, kun kerää porukan. Meidän ryhmä tuli nopeasti täyteen ja vielä jäi pari halukasta rannallekin koska ajankohta ei heille sopinut.

Monipuolinen laji

Rally-tokossa on suuret määrät tehtäviä, mutta onneksi joka tehtävää ei tarvitse opettaa erikseen. Kun koira osaa seurata, istua, mennä maahan ja kulkea käsimerkin perässä, pääsee jo radalle.

Vuosi sitten kirjoitin tämän jutun, joka on julkaistu Koirafanitus-lehdessä.

Koirani Retro nauttii kun saa tehdä tehtäviä.

.