Seisomisharkkoja

Ettei menisi aivan pennun ihasteluksi tämä blogi, kerron Vikun tokoharkoista välillä.

Vikku pääsi avoimeen syyskuun lopussa. Lokakuussa harkattiin tiiviisti avoimen ja joitakin voittajan juttuja ja marraskuun alussa vielä jonkun aikaa. Sitten alkoi talvitauko.

Kirjoitan tähän nyt päiväkirjasta syksyn seisomisjuttuja eli liikkeestä seisomaan jäämisen ja luoksetulon pysähtymisen harjoituksia. Liikkeestä seisomaan jääminen toki on alokasluokan osalta kunnossa, mutta uutena avoimeen tulee se että siirryn muutaman metrin koiran taakse ja koiran jalat pysyy niillä sijoillaan.

Koska kuvia ei harkoista ole, laitan tähän vain kuvituskuvia jutun pieneläimestä.

Liikkeestä seisomaan jäänti

Otin vikun kanssa orota-menen taakse. (Orota=seiso, suom.huom.) Oppi kerrasta siihen asti että meen sen vierelle semmosta metriä etäällä sivusuunnassa ja siitä taakse puolisen metriä. Koko ajan jalat pysyi paikallaan ja katse mussa. Aivan ekassa harkassa ei aivan pysyny, joten helpotin ja sitte rupes jalat olemaan ihan liikkumatta.

Seuraavan kerran harkka samassa asiassa:

Seisoo tosi hienosti paikallaan. Meen puolen metrin päähän siitä taakse. Saisin jo edetä harkoissa, mutten oo tohtinut ettei liikuttele jalkojaan. Kattoo pää selkää myöden niska kenos mua kun oon siä takana. (Kun aloitin syksyllä tätä harkkaa, ajattelin että koira kattois eteenpäin, jota varten laitoin etäpalkan, mutta se killitti vain mua. Mietin että ok, ei kai se haittaa. Se haluaa laittaa päälakensa ihan selkään kiinni kun katsoo taakse mua, se on hauskan näköistä.)

Seuraavan kerran harkka:

Nyt saa mennä jo tosi kovaa ja läheltä ohi. Meen vain puoli metriä.

Tässä nyt sitten ollaan tämän liikkeen kanssa. On mielenkiintoista katsoa sitten kun palaamme tauolta harkkaamaan, onko oppiminen harpannut eteenpäin kuten se tapaa harppailla. Tauot on tosi tärkeitä.

En tiedä pitäisikö tätä pikkujuttua harkata kuin iisakin kirkkoa, monta kuukautta. Mutta niin teen. Että koiralla on varma olo, että se tietää: näin teen ja siitä on aina tullut niitä ihania sydämenpaloja.

 

 

Luoksetulon pysäys

Lt seiso ajan pidentäminen on tänään ohjelmassa. Ihan ok on pysähtyminen ja jäänti. Semmosta kolmea sekuntia pidettiin tänään. Vaihdoin paikkaa: olkkaris, keittiös, makaris. Pihalla sama. Aina uudessa paikassa matto (=kosketusmatto. Pihalla siis käytän aluksi kosketusmattoa, sisällä ei enää tarvi.)

Seuraavan kerran harkka samassa asiassa:

Illalla otettiin lt pysäystä, ajan pidentämistä. Huomasin että koira pysähtyy paremmin kun sen kulkema matka on lyhyempi. Ja tietty sitten kun pysäytän aiva mun lähelle niinku aina tapaan.

Seuraavan kerran harkka:

Ajan pidentämistä. Otin olkkarista keittiöön ja toisin päin, lyhyet matkat. Aika näyttää olevan tosi lyhyt kun videolta katton, mutta hyvin pysähtyy ja pysyy sijoillaan pysähdyksestä lähtien. Siis sen välinen aika kun koira seisahtuu ja kun palkkaan. Pysähtyy jänskästi: kuono kuin menisi koskettamaan maata, etupää siis hiukka alenee.

Videoin harkat usein. Niistä näkee ja kuulee todella paljon asioita, hyviä ja parannettavia.

Vaikka harkat veisi vuoden, teen pysähdyksestä napakan ja varman. Siitä ei tingitä. Eikä koiran vauhdista sekä pysähdykseen että sen jälkeisellä matkalla.

Kun tässä nyt seisoskelemisesta päästiin puhumaan, kerron miten Vikku sai oppia liikkeestä seisomaan jäännin. Tämä tapahtui kesänä pari vuotta sitten, kun vielä en tiennyt että mihinkään tokoon koskaan lähtisinkään.

 

 

Seisahtaminen

Opetin koiran pysähdyksen peruuttamisella. Tämä tapahtui niin, että koira opetettiin peruuttamaan käsimerkistä:

1.    Seisoin koiran edessä, laitoin avonaisen kämmenen sen naaman eteen, niin että koira joutui ottamaan askeleen taakse saadakseen sormien välissä olevan makupalan. No jaa, seisomisesta ei voida puhua, sillä koirani on 28 cm korkea ja minä 165. Saadakseni käden sen rinnan korkeudelle olin joko kaksinkerroin tai kyykyssä.

2.    Makupala tuli jatkossa toisesta kädestä.

3.    Koiran piti peruuttaa enemmän askeleita. Ja kaiken aikaa mitä tärkeintä: koiran piti nauttia tekemisestään. Jos koira ei nauti tokosta, mitä ihmettä varten minä sellaista harrastaisin. Harrastuksen pitää olla kivaa ja minulla ei ole kivaa ellei myös koiralla ole, tiimin toisella jäsenellä. Jos koiralla ei ole kivaa, tuloksia on surkea katsoa.

4.    Aloin peruuttaa koiran edellä ja läimäisin käsimerkin koiran eteen, jolloin se peruutti muutaman askeleen ja sai palkan. En muista missä vaiheessa pidensin seisomisaikaa käsimerkin jälkeen, mutta hyvin alussa jossakin se oli.

5.    Seuraava vaihe oli, että en ihan peruuttanut, vaan kävelin jo hiukan enemmän koiran kulkemaan suuntaan.

6.    Aina vain enemmän rintamasuunta sama kunnes kävelin ihan rintamasuunta sama kuin Vikulla. Aina käsimerkki koiran eteen ja palkitsemiskriteeri oli muutaman askeleen peruutus.

7.    Vaihdoin käsimerkin sanaan. Eli ensin sana orota, sitten heti käsimerkki. Kunnes koira alkoi pysähtyä jo sanasta. Tämä harkattiin todella hyväksi ennen seuraavaan osuuteen siirtymistä.

8.    Otettiin liikkeestä seisomaan jäänti seuraamisen yhteyteen. Kun yhdistin nämä kaksi asiaa vasta sitten kun koira osasi sekä seuraamisen että pysähtymisen, se ei koskaan ennakoi jättäviä liikkeitä.

Näin toimien liikkeestä seisomaan jäänti saatiin takapainotteiseksi. Koira ei enää peruuta, vaan tekee pienen nytkähdyksen että peruutanko, ja jää kivasti seisomaan paino takajaloilla.

Kiitos tämän tavan omaksumisesta menee Koirakoulu Visiolle. Olin Vikun kanssa kesällä 2010 harjoituskoirakkona eräällä teuvalaisella Vision oppilaalla ja hän ehdotti pysähtymiseen makupalasta luopumista.

Sulo ja Vikku.

Toisella kerralla lisää eri tokoliikkeitten harjoituksia mitä Vikun kanssa olemme tehneet.