Kälä kälä kälä

Sitä on kälätetty, mutta nyt sen täytyy loppua. Huomasin toissapäivänä videolta yhteistreeneissä miten paljon puhua pulputin tauon aikana. Sekä ihmisille että varsinkin koiralle.

Lenkilläkin pulutan koiralle tämän tästä. Koulutuksessa myös silloin kun palkkaan ja tauolla.

Mitä koira meinaa tokokokeessa kun pulinakone pakon edessä sammutetaan? Eli kälätys pois.

Onneksi osaan olla sentään tärkeimmässä kohdassa ääntelemättä: siinä kun koira miettii ja suorittaa. Ei olsi hääviä itsenkään ratkoa matikkaa, jos opettaja kannustaisi vierellä. ”Polttaa polttaa, melkein niin, hyvä, hyvä hyvä, oikeaan suuntaan olet menossa. Yritä vielä vähän.”

Ja onneksi osaan pitää vartalomerkit täysin poissa. Ehkä silloin en, kun on tärkeää saada palkka äkkiä esiin. Palkkakäsi pyrkii taskulle liian aikaisin. Siksi tykkäänkin pitää makupalat pöydällä ja tietyn suuruisina erinä. Siitä sellaisen saa äkkiä toisin kuin treeniliivin taskusta.

Kun menin eilen yleistämään kahta tehtävää kirkonkylälle, heti eka jakson jälkeen huomasin että sitä ollaan äänessä puluttamas koiralle, ja sanoin suu tukkoon nyt. Ääneen tietenkin senkin.

Joka jakson jälkeen kuitenkin alkoi plupina, mutta huomasin jo keskeyttää kesken sanan. Ja kun avasin auton oven koiralle, plupinaa.

Nyt alkaa hiljaiset viikot koirien läsnäollessa. Siihen tottuu kunhan kiinnittää huomion asiaan.

Luultavasti ajattelen, että koira tarvitsee lepertelyä tunteakseen että siitä välitetään. Ei tasan tarvi. Lepertely toisille ei kuulu koirankieleen.

Mulla on äänetön koira, siispä alan itsekin sellaiseksi (en koiraksi).

Koira, joka ei kälätä.

Retro toimi kirkolla lähes samoin kuin tuvassa. Kahdessa paikassa yleistin sen hyvin osaamia toimintoja. Vaikka sen korvat oli kääntyneinä ohimenevään ihmiseen, se teki silti hommaa mun kanssa.

Huomenna yleistetään kaupungissa. Siellä kehtaakin paremmin tehdä, kun ihmiset ei tunne. Että taas se kylähullu.